Useimmat 99U:n puhujat olivat amerikkalaisia. Heidän esityksensä olivat vauhdikkaita, sujuvasanaisia ja viimeistä yksityiskohtaa myöten tarkkaan mietittyjä. Parhaat olivat loistavia ja huonoimmatkin esiintyivät niin hyvin, että heidän ajatuksiaan kuunteli mielellään.

Vain yksi puhuja näytti siltä, ettei hän ollut käynyt esiintymisvalmennuksessa. Irlantilaisen design-startupin Sugrun perustaja Jane di Dulchaointigh astui lavalle jännityksestä täristen eikä rentoutunut koko parikymmenminuuttisen presentaationsa aikana. Kertoessaan tuotteestaan (eräänlainen yhdistelmä liimaa ja muovailuvahaa) ja ennen kaikkea sen käyttäjistä hän piti vaivautuneita taukoja, kiroili hämmennyksissään kuin merimies ja näytti pariin kertaan olevan purskahtamaisillaan itkuun.

Tästä huolimatta irlantilaisnaisen esitys oli erinomainen, ehkä koko seminaarin paras. Jännityksen alta paistoi nimittäin vilpitön usko ja rakkaus omaan asiaan ja ennen kaikkea Sugrun käyttäjäyhteisöön. People are fooking brilliant, di Dulchaointigh kiteytti ja sai lipeviin markkinointipuheisiin tottuneelta yleisöltä koko seminaarin ainoat seisoma-aplodit.

(di Dulchaointighin 99U-esitystä ei löydy vielä verkosta, mutta naisen viimevuotinen, paljon vähemmän hermostunut esiintyminen Dublinin TEDx-tapahtumassa on myös katsomisen arvoinen.)

Viime viikolla olin Helsingin TEDx-tapahtumassa, joka oli taas kerran kiinnostava ja hyvin järjestetty. Taitavien ja yllättävien puhujien löytäminen ei varmasti ole helppoa maassa, jossa suulliseen ilmaisuun panostetaan paljon vähemmän kuin englanninkielisessä maailmassa.

Ei ihme, että tämänvuotisen tapahtuman hittipuhujaksi nousi lätkäguru Juhani Tamminen. ”Don Tami” kertoi ne samat jutut rispektistä ja liidershipistä kuin television kisastudiossa ilta toisensa jälkeen, tällä kertaa vain ilman pähkähullua esiintymisasua. Vaikka Tami on kokenut puhuja, hänen esityksensä oli yllättävän takelteleva ja toisteinen. Siitä huolimatta se oli mahtava.

Tammisen kuunteleminen lämmitti sydäntä siksi, että se tuli sydämestä. Vaikka mies rakastaakin selvästi itseään, hän rakastaa jääkiekkoa vielä enemmän. Ja siinä hän muistuttaa hämmästyttävän paljon Jane di Dulchaointighia, jota muuten voisi pitää hänen täydellisenä vastakohtanaan. Molemmat ovat periaatteessa huonoja puhujia, joista tulee loistavia siksi, että heistä hehkuu intohimo ja kiinnostus muita ihmisiä kohtaan.

Suomalainen yrityselämä on täynnä huonoja esityksiä ja jankuttavia PowerPoint-sulkeisia. Asia on tosin korjaantunut hieman viime vuosina esiintymisoppaiden ja valmennusten ansiosta. TEDx Helsingissäkin nähtiin taas pari hyvin amerikkalaishenkistä, sujuvasanaiseksi treenattua esitystä.

Toisaalta Amerikasta näyttää tarttuneen vain muoto, eikä niinkään sisältö. Mitä sujuvasanaisemmiksi suomalaiset yrityspresentaatiot muuttuvat, sitä harvemmin niiden jälkeen tekee mieli nousta seisomaan ja taputtamaan. Voisiko sittenkin olla niin, ettei suomalaisista seminaarisaleista puutukaan ensisijaisesti esiintymistaitoa vaan sydäntä ja intohimoa?

Venäjällä Haapasalo on ollut superjulkkis jo vuodesta 1995, jolloin hän näytteli komediassa Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia. Suomessa hän tuli tunnetuksi vasta vuonna 2002 näyteltyään pääosaa elokuvassa Käki.

Haapasalon  kasvojen voimin markkinoidaan niin Lahden kaupunkia kuin Kymenlaakson rannikkoakin sekä lukuisia muita suomalaisia tuotteita, palveluja ja erilaisia Suomeen liittyviä tapahtumia Venäjällä. Venäjällä hän sai myös nimeään kantavan vodka-merkin alkuvuodesta.

2010-luvulla Haapasalo on ehtinyt juontaa Suomessa neljä tv-sarjaa: Venäjän halki 30 päivässä, Silkkitie 30 päivässä, Suomensukuiset 30 päivässä ja Sapuskaa, harashoo!. Hän myös näyttelee edelleen aktiivisesti sekä Suomessa että Venäjällä.

Haapasalon kasvot ovat olleet kovassa kulutuksessa niin Venäjällä kuin Suomessakin.

Haapasalo on aidosti rakastettu hahmo ja erinomainen mainosmies. Mutta kuinka kauan yhden pipopäisen veijarin kasvoja voidaan hyödyntää aivan kaikessa matkailumarkkinoinnissa? Käykö Haapasalolle sama kuin Marimekon Unikolle, joka tuotiin hiirimattoihin ja ruokalappuihin, mutta saavutti pian pisteen, jonka jälkeen Marimekon ystävätkin saavat puistatuksia kuosin näkemisestä?

Olisiko aika keksiä rinnalle myös jotain uutta?

Jos haluamme lisää venäläisiä matkailijoita yrityksiemme asiakkaiksi, tarvitsemme muutakin venäläisiä kiinnostavia sisältöjä kuin yhden miehen.

Helsingin Sanomien pääuutinen oli tänään se, että Suomeen halutaan venäläisten matkailuturistien lisäksi seuraavaksi venäläisiä terveysturisteja. Matkailun trendit osoittavat, että venäläiset ovat koko ajan kiinnostuneempia terveydestä ja hyvinvoinnista, joten potentiaalia on.

Noin 100 000 venäläistä hakeutuu vuosittain ulkomaille hoitoon, suurin osa Saksaan, Sveitsiin ja Israeliin. Vasta hyvin pieni osa tulee Suomeen. Yksi syy siihen voi olla se, ettei venäläisiä ole haluttukaan hoitaa täällä. Viime syksynä Pohjois-Karjalan keskussairaalan Naistentautien ja synnytysosaston ylilääkäri totesi, ettei venäläisiä haluta Joensuuhun synnyttämään, koska “synnyttäjiä on ihan omasta takaa riittävästi, joten emme tarvitse tällaista, että Moskovasta tullaan rahalla tänne synnyttämään“. 

Nyt tilanne on muuttunut ainakin pääkaupunkiseudulla. Useat yksityiset sairaalat ja terveysmatkan tukipalveluita viisumeista lähtien tarjoavat yritykset ovat heränneet ja odottavat suurta määrää venäläisiä asiakkaita. Odotukset ovat perusteltuja, koska suomalainen terveydenhuolto on maailman huipputasoa.

Mutta palveluista pitää myös viestiä. Suomi ei ole vielä vahva terveysmatkailubrändi. Siihen tarvitaan terveydenhoitopalveluita tuottavien toimijoiden yhteistyötä ja yhteistä panostusta viestintään ja markkinointiin. Tällä hetkellä suomalaisyritykset kilpailevat pitkään venäläisten kohteena olleiden Saksan ja Israelin terveysbrändien kanssa.

Jotta Suomesta saadaan houkutteleva terveysmatkailun kohde, on yrityksillä oltava yhteinen viestinnällinen näkökulma. Kun venäläiset alkavat matkustaa Saksan sijasta Suomeen, voittavat kaikki.

Kirjoitin viime vuonna siitä, miten vau korvaa mainonnan. Nyt vau halutaan myös palveluun. Suomalaisten palveluiden ja palvelumarkkinoinnin olemattomuudesta valitetaan säännöllisesti.

Tuoreessa Markkinointi & Mainonta -lehdessä (M&M 7/13) Hankenin palvelu- ja asiakkuusmarkkinoinnin professori Christian Grönroos ihmettelee, miksi yritykset pitävät itsepintaisesti kiinni perinteisestä markkinoinnista. Monilla yrityksillä markkinointi on perinteistä tarjoushoukuttelua, eikä palveluun paikan päällä panosteta.

Huono palvelu voi olla monenlaista: puhelinpalvelussa jonottamista, sitä, ettei yhteydenottoihin vastata tai sovituista asioista pidetä kiinni, suoranaista töykeyttä tai vain yksinkertaisesti palvelun puutetta.

Chip Conley kirjoitti kirjassaan Peak asiakaspyramidista, joka jaottelee yritykset kolmeen ryhmään. Alimmalla tasolla yritykset vastaavat asiakkaan perusodotukseen, esimerkiksi ravintolassa tilattu pihvi ei ole kylmä. Toisella tasolla yritykset vastaavat asiakkaan haluihin, esimerkiksi myyjä osaa kertoa juoksukenkien ominaisuuksista ja suositella omiin tarpeisiin soveltuvia kenkiä ja ehkä tehdä juoksutestin. Korkeimmalla tasolla yritykset tuottavat vau-efektin eli palvelua, jota asiakas ei edes osannut odottaa. Vau-tason yritys on esimerkiksi Zappos.

Suomalaisyritykset jäävät ikävä kyllä usein alimmalle tasolle. Palvelu on perushyvää, mutta toisaalta asiakkaiden odotuksetkaan eivät ole korkeita. Mutta onko Suomessa yhtään yritystä korkeimmalla tasolla? Kuka tarjoaa vau-palvelua?

Ehkä Suomessa opitaan markkinoimaan palveluita kunnolla vasta sitten, kun palvelukulttuurin merkitys nousee ja palveluita osataan tarjota. Kun palvelu on erinomaista, se synnyttää evankelismia ja markkinoi itse itseään. 

Viivaprobleema on ehkä ensimmäisen maailman ongelman sanakirjamääritelmä, mutta se on ensioire orastavasta pulmasta, josta saattaa tulla paljon vakavampi. Jos tekstinkäsittelyohjelma muuttaa suomen kieltä ja tapaamme kirjoittaa, myös muut apuvälineet voivat muokata ajatteluamme ja ilmaisuamme. Juuri tästä kirjoitan uudessa MikroPC-lehden kolumnissani.

Useimmissa tapauksissa muutokset ovat hyvästä. Teknologia antaa tilaisuuden keskittyä lillukan varsien sijasta suuriin kokonaisuuksiin. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että teknologia voi myös rajoittaa muuttamalla käsityksiä siitä, miten ihmisten tulisi ilmaista itseään.

Mutta mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa työkseen kirjoittavan ihmisen näkökulmasta katsottuna? Miten tavallinen tekstintuottaja voi taistella softan ylivaltaa vastaan?

Olemalla tietoinen siitä, miten työvälineet vaikuttavat työn tulokseen. Ja käyttämällä uhmakkaasti oikeita viivoja, tekipä Word sen sitten kuinka vaikeaksi tahansa.

Venäläiset ovat väkilukuun suhteutettuna maailman ahkerimpia bloggaajia. Tyytyväisen kuluttajan blogiinsa kirjaamat suositukset ovat parasta mahdollista markkinointia. Toisaalta myös ikävät kokemukset leviävät aivan yhtä tehokkaasti, joten blogien hyödyntämiseen sisältyy aina myös riski. Suomalais-Venäläisen kauppakamarin Maria Hartikaisen mukaan Venäjällä on vahvasti läsnä myös ”black pr” eli toisten yritysten tuotteiden mustamaalauskampanjat. Tätä vastaan taistelevat yritysten valkaisuosastot, jotka pyrkivät kumoamaan valheellisia huhuja. Kaikkein isoin riski on kuitenkin siinä, että jättää Venäjän aktiivisen blogikulttuurin kokonaan hyödyntämättä.

Facebook on suosituin sosiaalisen median kuluttajapalvelu melkein kaikkialla maailmassa. Vielä muutama vuosi sitten yhteisöpalvelujen maailmankartta näytti paljon värikkäämmältä kuin nyt. Varttuneempi väki saattaa muistaa sellaisenkin ajan, jolloin Suomen suosituin yhteisöpalvelu oli IRC-Galleria ja maailman suosituin MySpace.

Tarkoittaako tämä sitten sitä, että Facebook voitti ja muut hävisivät? Ei aivan.

Aihetta käsitellään tänään Hufvudstadsbladetin jutussa, jossa myös minä olen mukana kommentoimassa asiaa.

Facebook ei ole katoamassa minnekään, mutta muuten palvelujen suosio nousee ja laskee vielä voimakkaasti. Monet paikalliset palvelut ovat yhä tärkeitä muuallakin Kiinan ja Iranin kaltaisissa maissa. Facebook on vahva Venäjälläkin – mutta blogikulttuurin merkitys painaa vaakakupissa vielä enemmän.

Mitä enemmän yritykset ja yksilöt ovat viestinnässään tekemisissä Venäjän kanssa, sitä enemmän joudutaan pohtimaan venäläisten nimien kirjoitusasuja. Onko venäläisen tennistähden sukunimi Kournikova vai Kurnikova? Entä onko tunnetun televisiotuottajan nimi Marika Makaroff vai Makarov? Mikä ihmeen Garri Potter? Arto Mustajoki kertoo viime vuoden Tieto-Finlandia-ehdokkaana olleessa teoksessaan Kevyt kosketus venäjän kieleen erilaisia tapoja kirjoittaa venäläisiä nimiä länsimaisilla kirjaimilla ja länsimaisia nimiä venäjäksi.

Mustajoki tarjoaa havainnollisen esimerkin neuvostojohtaja ”Rutsevin” nimen translitteroinnista. Suomessa sitä on kirjoitettu muodossa Hruštšev tai Hruštšov, mutta ruotsiksi, englanniksi, saksaksi ja ranskaksi nimi kuuluu Chrusjtjev, Khrushchev, Chruschtschow ja Khrouchtchev. Nimiä ei ole ihan helppo tunnistaa samaksi henkilöksi.

Miksi nimiä sitten kirjoitetaan niin eri tavoin? Siksi, että siirrettäessä nimi kyrillisestä kirjaimistossa latinalaiseen kussakin kielessä pyritään valitsemaan sellainen kirjoitusmuoto, joka säilyttää mahdollisimman hyvin sen alkuperäisen lausumisen.

Pelkästään suomen kielessä on kolme tapaa kirjoittaa venäläiset nimet: niin sanottu tavallinen median ja muissa käytännön yhteyksissä käytetty kansallinen kaava, kaava tieteellisiä julkaisuja varten sekä kansainvälinen ISO 9 -koodisto, jota käyttävät tieteelliset kirjastot. Lisäksi eri kielillä on tietysti omat translitterointikaavansa. Käytännön ohjeita löytyy esimerkiksi täältä.

Perinteisesti nimien kirjoitusasuun on vaikuttanut se, miten nimi on translitteroitu virallisiin asiakirjoihin, yleensä passiin. Mustajoki kirjoittaa, että Venäjän ulkomaanpasseihin nimiä on translitteroitu ensin ranskalaisen ja sitten englantilaisen mallin mukaan.

Englannin- ja ranskankielisessä translitteroinnissa u muutetaan muotoon ou, mistä johtuu, että Kurnikovaa kirjoitetaan välillä Suomessa Kournikova-muodossa. Makaroff viittaa puolestaan tsaarinaikaiseen passijärjestelmään. Monien Suomeen emigroituneiden venäläissukujen nimien pääte on totunnaisesti -off tai -eff. Moni tuore suomenvenäläinen kirjoittaa nimensä mieluummin englannin kuin suomen mallin mukaan, jolloin Juri onkin Yuri.

Länsimaisten nimien translitterointi venäjäksi on tietysti yhtä jännittävää. Esimerkiksi Väyryselle mahdollinen muoto olisi Vjajurjunen. Hauska ilmiö on myös h-kirjaimen korvautuminen g-kirjaimella. Harry Potter on Garri Potter ja Hamlet on Gamlet. Mustajoki muistuttaa, että vanhoissa indogermaanisista kielistä tulleista nimissä h korvataan venäjässä säännöllisesti g:llä. Kuitenkin esimerkiksi Helsinki on Helsinki, mutta Helsingfors onkin Gelsingfors. Aivan systemaattista nimien kirjoittaminen ei ole.

Ollakseen uskottava viestijä, huomio kannattaa kiinnittää muutamaan pääperiaatteeseen. Ensinnäkin täytyy muistaa suomen kielen yleiset kirjoitussäännöt ja pyrkiä noudattamaan translitteroinnissa suomalaiselle luontevia muotoja. Toisaalta täytyy kunnioittaa sekä yksilöiden että yritysten omia valintoja.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin olla johdonmukainen. Nimi on tärkeä osa ihmisen identiteettiä, joten Elenaa ei kannata muuttaa välillä Jelenaksi, vaikka kyse onkin aivan samasta nimestä.

Tietenkään ei ole olemassa vain yhtä kohderyhmää “venäläiset”, vaan toki heidän joukostaan löytyy paljon alaryhmiä. Uusi sukupolvi on jo kiinnostuneempi pelkistetystä suunnittelusta, esimerkiksi skandinaavisesta muotoilusta. Tähän vaikuttaa osittain se, että he ovat paljon tekemisissä ulkomaalaisten vaikutteiden kanssa, mikä luonnollisesti vaikuttaa uusien trendien kasvuun. Väitän, että suuri osa venäläisistä kuuluu kuitenkin vielä “kulta ja kimallus” -aikakauteen.

Kulttuurilliset seikat vaikuttavat paljon markkinoinnin suunnitteluun. Suomalainen käytännönläheinen ja faktapohjainen tyyli ei synnytä reaktiota idän markkinoilla, vaan sisällölle tulee antaa ripaus kultaa ja kimallusta. Kuten myös Cursor Oy:n laatimassa oppaassa Suhteita, shakkia ja shampanjaa: Bisnesopas Venäjän valloittajille painotetaan, mainonnan tulee olla visuaalisesti näyttävää.

Venäläiset ovat tunteellista ja kauneutta rakastavaa kansaa, jonka mielenkiinto herätetään tunteisiin vetoavilla, arvoituksellisilla ja kauniilla kuvilla. Enemmän kuvia, vähemmän tekstiä -periaate sopii erityisen hyvin esityksiin ja kalvosulkeisiin. Venäläiset eivät jaksa seurata pelkkää faktapitoista esitelmää. Eivätkä muuten suomalaisetkaan. Venäläiset vain sanovat sen suoraan ja ääneen.

Onnistunut esimerkki huumorilla höystetystä visuaalisesta ideasta on suomalaisen Jesse Mäkisen Njet parkering -kuvablogi, jonne ihmiset voivat lähettää kuvia venäläisten turistien väärin pysäköidyistä autoista Lappeenrannassa. Hauska kuvablogi on noussut myös venäläisten suosioon. Kun blogista kerrottiin venäläisillä uutissivuilla, sivusto sai muutamassa päivässä yli 120 000 uutta kävijää.

Venäläiset ovat hyviä seuramiehiä ja -naisia, ja tarinallisuus vetoaa heihin myös markkinoinnissa. Tarinat antavat lisäarvoa tuotteelle tai palvelulle, etenkin matkailubisneksessä. Malankinin mukaan venäläiset viehättyvät tarinoista, varsinkin jos niissä kerrotaan esimerkiksi tsaarinajan venäläisten tekemisistä Suomessa.

Selvää on, että yhteisöllisyys, visuaalisuus ja tarinankerronta ovat Venäjällä tärkeitä arvoja. Venäjän kirjavuuden keskellä suomalaisen ei kannata myöskään unohtaa ylisanoja, vaan tuotetta voi rohkeasti kehua vaatimattomuus unohtaen. Mielellään kuvien kera.